Elokuvaprojekti - syteen tai saveen mutta ihan sama

Nyt kun vuosi vaihtui ja moni on luvannut tehdä vaikka mitä muutoksia elämäänsä paremman terveyden/mielihyvän/jne toivossa, niin kaipa meikäkin voisi nyt yhden ns. projektin aloittaa.
En tuossa oikein viime yönä saanut kunnolla unenpäästä kiinni ja kun tuo Netflixin avoin leffavalikoima oli edessäni apposen levällään, niin päätin yömyssyksi katsaista yhden elokuvan. Ja tämän jälkeen toisen...jonka jälkeen vielä kolmannen, kunnes huomasinkin että olikin jo aamu.
Samassa leffatohinassa tulinkin miettineeksi, että miksi en katso elokuvia useammin?
Ne ovat kuitenkin lyhyitä kokonaisuuksia verrattuna mm. sarjoihin sekä videopeleihin ja niiden katsomisesta saama tunne siitä, että kyseinen pätkän katsomisella on saavuttanut jotain on ihan omanlaisensa. Niiden lyhytkestoinen tiivistetty tarina ei myöskään yleensä jätä juuri minkäänlaista tyhjän olon tunnetta kuten sarjan loppuun katsominen eikä niiden katsomiseen myöskään tarvitse juurikaan panostaa videopelien vaatimalla tavalla.
Kunhan vaan pitää simmut auki ja nauttii paatoksen aistien kautta pääkoppaansa.

Mutta niin joo se projekti.
Olen nyt ajatellut että pyrin katsomaan tänä vuonna mahdollisimman monta elokuvaa.
Päätavoitteena jokaiselle vuoden päivälle yksi, joista edes 12 elokuvateatterissa.
Elikkä kevyesti 365 -leffaa, joiden tulee olla sellaisia teoksia joita en ole jo ennalta nähnyt.
Projekti kauhistuttaa jo nyt, mutta tämän lisäksi ajatuksissani olisi raapustaa jokaisesta tekeleestä myös jonkin sortin pikkuteksti.

Joten aloitetaanpa.

Aloitin vuoden 2015 katsomalla elokuvan nimeltä Surrogates, jonka päätähtenä liuhuu menemään jo hieman kalkkistunut Bruce Willis. Kyseinen rainan on vuonna 2009 ohjannut Jonathan Mostow, jonka tunnetuin työnäyte on Terminator 3 - rise of the machines.
Elokuva kertoo maailmasta jossa fyysinen ihmisten kanssakäyminen on korvattu ulkoisilla ihmisruumista mukailevilla androideilla, joita jokainen ihminen hallitsee kodista käsin.

Android koneilla tellestämisellä on kuitenkin hintansa, kun Willisin roolihahmo tuntee kadottavan vaimonsa läheisyyden, vaikka tämä istuukin viereisessä huoneessa omassa ohjausyksikössään.
Tämän utopistisen World of Warcraft -unelman rikkoo kuitenkin täysin vieras ja uusi ase, joka kykenee tappamaan androidien käyttäjät ohjausverkon yli.
Eli simppelisti muotoiltuna "if you die in the game bot you die in real life".
Leffa on tyylikkäästi tehty ja se ei juurikaan ehdi tylsistämään katsojaansa missään kohtaa, mutta loppupuoli tuntuu elokuvassa hieman juoksutetulta.
Kaikin puolin kuitenkin ihan mainiota near-future scifiä med Bruce Willis. Suosittelen.

Jatkoin työrupeamaani tekeleellä nimeltä Walking Tall, joka omien sanojensa mukaan perustuu "osittain" tositapahtumiin.  Jos "osittain" tarkoittaa sitä että kotiin kahdeksan vuoden sotareissun jälkeen palaava sotilas laittaa lähemmäs koko kaupunkia turpaan samalla tuhoten kaiken "pahuuden" kaupungista, niin asia selvä. Kyseistä rainaa tähdittää entinen WWE-vapaapaini tähti Dwayne "The Rock" Johnson (joka kuitenkin vielä tätä leffaa tehdessä vielä lopputeksteissä mainitaan vain nimellä "The Rock") ja tämä on yksi hänen varhaisimmista elokuvatuotoksistaan, joka aikoinaan otettiin mielestäni varsin hyvin vastaan.

Kuten jo ennalta mainitsin niin Rock (leffassa toki Chris, mutta come on, kyll se on Rock) palaa sodasta kotiinsa useamman vuoden jälkeen ja löytää itsensä yhteiskunnan ulkopuolelta (vähän niinku Rambo). Kaupungin suurimpana työpaikkana toiminut saha on suljettu ja tilalle on tuotu upouusi kasino, jonka Rockin entinen kaveri/ystävä/mikälie omistaa. Ja koska kyseessä on kasino, niin eihän sillä voi olla puhtaita jauhoja pusseissaan vaan samaan syssyyn sekoitetaan rankat huumeet, prostituidut ja kaikki muu pikkukaupungin idylliin sopimaton.

Ja tätähän ei Rock siedä, vaan laittaa hihat heilumaan ja laittaa ns. pata kattilaa soimaan.
Elokuva on kaikessa naiviudessaan ja typeryyksistään huolimatta erittäin viihdyttävää katsottavaa ja siitä jopa hieman välittyy ysäriltä tuttu Jackie Chan- henkinen tunnelma. Se ei todellakaan ota itseään liian vakavasti ja sitä katsellessa on vaikea olla hykertelemättä

Yön viimeiseksi hitaaksi valitsin Sylvester Stallosen tähdittämän kasariklassikon nimeltä Cobra. 

Kyseisessä rainassa Stallone esittää kovaa, aivan liian tiukkoihin farkkuihin sommistautunutta nahkatakkikyttää, joka tehtävä on ratkaista vain kovimmat ja rankimmat rikokset.
Heti alussa päästään jo todistamaan kuinka mies hoitelee panttivanki tilanteen onelinereilla, stiletti- puukolla ja aurinkolasien välkkeellä. Kyseessä on siis ns. kova luu.
Hänen epäonnekseen kaupungissa vallitsee kultti, joka on ottanut tehtäväkseen murhata kaikki heikot yksilöt pois maailman kartalta. Yksi uhreista pääsee kuitenkin pakoon ja Stallosella on kova päivä tiedossa pitäessään tämä hengissä.
Kaiken kaikkian leffa on ihan toimiva, mutta siitä paistuva kasarifiilis on jo ehkä jopa hieman turhankin yliampuvaa. Muutama kohtaus saa vain myötähäpeän tunteet pintaan ja yltiömäinen coolius käy joskus varsin naurattavaksi. Mutta jos leffaltaan kaipaa räminää, räiskettä ja ruumita, niin miksipäs ei leffaa katsoisi.
 

Että tämmöistä tänään...katotaan jaksanko ihan tämän kokoisia "tiivistelmiä" ensikerralla rustata...